Virtaava joki hoivaa kehoa ja mieltä, tuo ruuan pöytään – tai ainakin ennen toi. Kun joki muuttuu radikaalisti, voi tuntea koti-ikävää kotonaan.

Teksti: Marjo Laukkanen
Kuvat: Elli Alasaari

Seija Ulkuniemi sulkee silmänsä kuvaillessaan tuoksua, jonka voi haistaa jokirannassa keväällä jäidenlähdön jälkeen.

– Tuoksu on raaka, ihana. Sen haistaa, kun joki aukeaa.

Ulkuniemi on kuvataidekasvatuksen yliopistonlehtori kasvatustieteiden tiedekunnassa. Joki on vaikuttanut moniin hänen teoksiinsa ja näyttelyihinsä.

– Joki on joka kerta erilainen. Siinä virtaava vesi on elähdyttävä elementti, elämän lähde ja voiman antaja.

Kun Ulkuniemi puhuu joesta, hän kuvailee tuoksujen ohella ääniä, värejä ja tuntoaistimuksia. Sitä, miten joki kohisee, valo heijastuu veden pinnasta ja vaara kohoaa jokimaiseman ylle.

Ensimmäisen jokeen liittyvän näyttelynsä Ulkuniemi piti vuonna 2006. Virtaa! Haaksirikkoisille -näyttelyssä galleriatilan keskellä oli puuvene.

– Haaveilin puuveneestä, ja eräässä myrskyssä se saapui jokea pitkin. Mieheni ja isäni vetivät haaksirikkoutuneen veneen rantaan. Se oli kaunis mutta resu, eikä omistajaa löytynyt.

Veneen lisäksi näyttelyssä oli valokuvia joesta, villasta tehtyä kalaverkkoa, tervantuoksua ja jäiden kilinää. Ulkuniemi kirjoitti näyttelyyn myös runokirjan. Hän avaa mukanaan olevan kirjan kohdasta, johon yhä tiivistyy jotain olennaista hänen suhteestaan jokeen:

Tämä maisema:
silmänraikastaja.

Kemijoen äärelle Ulkuniemi palaa yhä uudestaan, ravistumaan ja raikastumaan.

Yksi jokivarteen juurtuneista

Ulkuniemen tänä vuonna esillä ollut näyttely Jokivarteen juurtuneet kertoi kuvin ja sanoin Kemijoen varren elämästä. Näyttelyä varten hän vieraili seitsemässä Alakemijokivarren talossa ja haastatteli sekä valokuvasi ihmisiä, jotka ovat kokeneet Kemijoen valjastamisen. Suurin osa heistä oli yli 80-vuotaita.

Vaikka Ulkuniemi on eri sukupolvea kuin näyttelyn jokivartiset, häntäkin voi kuvata jokivarteen juurtuneeksi.

– Joki on ollut minulle lapsuudesta asti rakas. Olen syntynyt Jaatilan kylään, jossa Kemijoki virtaa voimakkaana.

Yläasteen ja lukion Ulkuniemi kävi Muurolassa, josta hän halusi pois ja vannoi, ettei tule takaisin – palatakseen sinne myöhemmin raskaana, esikoinen kainalossaan.
Joki on Muurolassa erilainen kuin Jaatilassa.

– Olen hyväksynyt sen, että Muurolan kohdalla joki näyttää järveltä. Se on silti kaunis katsella, ja sen vierellä rauhoittuu.

Kide_2_2024_paajuttu_02.jpg

Pitää uida pysyäkseen paikallaan

Näyttelyä tehdessään Ulkuniemi aloitti jokimuistojen keräämisen Jaatilasta, eteni nykyiseen kotikyläänsä Muurolaan ja päätyi Ruikkaan.

Jaatilassa hän kyläili Paavo ja Tuulikki Mäkitiuran luona. Mäkitiurat ovat hänen lapsuudenystäviensä vanhemmat, ”laajennettua perhettä”, jonka luona Ulkuniemi vietti lapsena paljon aikaa. Mäkitiurojen saunasta tytöt pulahtivat Kemijokeen uimaan.

– Piti uida kovasti, että pysyi paikallaan, Ulkuniemi naurahtaa.

Juuri virrassa piilee joen voima.

– Joki on arvaamaton, vähän pelottavakin, ja elinvoimainen.

Runokirjaansa Ulkuniemi kirjoitti:

Vastustaa virtaa
vai antaa
sen viedä
– aina
ei tiedä.

Ulkuniemi muistaa nuoruudestaan painajaisen, jossa hän oli joutunut uppeluksiin jään alle. Hän näki avannonsuun, josta tuli valoa, mutta hän ajautui siitä koko ajan kauemmas.

– Jäin mustaan jokeen.

Kide_2_2024_paajuttu_05.jpg

Ruoka-aitta, kulkuväylä, silmänilo

Jokivarteen juurtuneiden muistoissa joki kietoutuu työntekoon: kalastukseen, savotta- ja uittotöihin, voimalaitoksen rakentamiseen. Lapsuudessa se oli myös leikkipaikka.

Miehistä moni muisteli lapsuutensa lohia, jotka olivat yhtä pitkiä kuin he itse. Voimalaitosten rakentaminen mullisti jokivarren luonnon ja elämän. Yksi haastateltavista joutui jättämään lapsuudenkotinsa joen valjastamisen vuoksi.

Kalastusta jatkettiin, vaikka joesta ei enää lohta saatukaan. Verkkoja laskettiin yleensä ystävän kanssa. Jos ystävä kuoli, kalastus jäi vähemmälle. Naiset olivat huolenpitäjän ja muonittajan roolissa. Varsinkin vanhoilla päivillä pariskunnat myös kalastivat yhdessä.

– Joki on ollut ruoka-aitta mutta myös silmänilo, Ulkuniemi kuvailee.

Moni vanhuksista muisteli haikeana aikoja, jolloin he pystyivät vielä käymään joella. Vapaana virtaava joki kietoutui muistoihin lapsuudesta ja nuoruudesta.

– Valjastaminen muutti paljon, mutta se ei lopettanut joella liikkumista.

Ulkuniemi nauttii joen jäällä hiihtämisestä. Hän on huomannut ihan viime vuosina merkittävän muutoksen veden säännöstelyssä.

– Jäät menevät heikoiksi ja arvaamattomiksi jo aikaisin keväällä. On pitänyt siirtyä roskaisille metsäladuille.

Vierellä kulkija

Joesta Ulkuniemi on hakenut ja saanut tukea elämänsä vaikeimpina hetkinä. Keväällä 2017 Ulkuniemi oli hiihtämässä joen jäällä, kun puhelimeen kilahti viesti esikoistyttäreltä Milkalta: ”Ei enää voi leikata, mie kuolen tähän.”

Äiti huusi, vesi virtasi jään alla.

Syksyllä Milka saapui lapsuuden kotiinsa saattohoitoon. Tyttären muistonäyttelyssä – Vierelläsi – Seija Ulkuniemi kirjoitti:

”On aikoja, jolloin jonkin vierellä olo on selkeästi elämän tärkeimpiä voimanantajia.”

”Aloin ottaa kuvia lähes päivittäisinä jokivarsikävelyinäni maisemasta, joka on aina lähes sama mutta silti alati muuttuva. Elämän kaltainen.”

Läsnäolosta
vierelläsi
en olisi
luopunut.

Kide_2_2024_paajuttu_03.jpg

Koti-ikävä kotona

Teno virtaa pohjoisessa – toisella rannalla Suomi, toisella Norja, molemmilla Saamenmaa – ja laskee Norjan puolella Tenonvuonoon. Samasta vuonosta lohi nousee Tenoa vastavirtaan, kun se palaa kutemaan kotijokeensa. Kunnes ei enää palaakaan.

Siinä missä Kemijoella lohen kalastus loppui kertarysäyksellä voimalaitosten rakentamisen takia, Tenolla lohikannat ovat romahtaneet salakalavammin. Romahduksen takia lohenpyynti on ollut kiellettyä kesästä 2021 lähtien, ja kiellon on arvioitu jatkuvat vielä vuosia.

Mikko Äijälä kuvailee Tenon nykytilannetta ”koti-ikäväksi kotona”.

– Tuttu joki virtaa vieressä, mutta siitä on tullut vieras, kun ei päästä kalastamaan lohta.

Äijälä on tutkijatohtori yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Hän on tutkijana professori Jarno Valkosen johtamassa DEATNU-tutkimushankkeessa, jota rahoittaa Suomen Akatemia ja jota tehdään yhdessä Luonnonvarakeskuksen kanssa.

Tutkimuksessa tarkastellaan Tenon vaikeaa tilannetta, lohenkalastukseen liittyvää päätöksentekoa ja paikallisen tietämisen merkitystä. Aineistojen kerääminen on nostanut keskiöön paikallisten maailman ja nykyelon suhteessa loheen.

Tutkimuksessa on jututettu utsjokelaisia kalastajia ja kalatalouden edustajia. Valtaosa heistä on saamelaisia.

– Haastattelut eivät ole olleet kovinkaan strukturoituja, vaan olemme antaneet ihmisten puhua, Äijälä kuvailee.

Tutkimuksessa on hyödynnetty myös videoetnografiaa, jota Äijälä on käyttänyt ja kehittänyt aiemmissa tutkimuksissaan. Videoetnografiassa tutkimuksen osallistujalla on otsallaan toimintakamera, jolla hän kuvaa tapahtumia. Kalastamista kuvattiin kesällä 2023, jolloin Tenolla sai kalastaa kyttyrälohta.

– Olen aiemman tutkimukseni perusteella huomannut, että videoaineisto pitää käydä läpi kameran kantajan kanssa, jottei siitä tule tehtyä vääriä tulkintoja.

Hankkeen ainutlaatuisin tutkimusaineisto on eittämättä perinteinen tenolainen vene, joka tilattiin Jouni Laitilta. Vene on malliltaan sauvoinvene ajalta ennen perämoottoreita. Tutkimusta varten veneenrakennus dokumentoitiin ja videoitiin vaihe vaiheelta.

Äijälä esitti kysymykset suomeksi, Laiti vastasi saameksi ja vastaukset litteroi suomeksi Áile Aikio.

– Jouni mietti haikeana, että tämä on ehkä viimeinen tällainen vene, jonka hän tekee. Jos joelle ei pääse kalastamaan, veneitäkään ei enää tarvita.

Malliltaan melko pitkä ja kapea vene kulkee sulavasti, ja sitä on helppo käsitellä virtaavassa vedessä.

Kide_2_2024_paajuttu_04.jpg

Miksi lohikannat ovat romahtaneet?

Tutkimukseen osallistuneiden kalastajien haastatteluissa vuoden- ja elämänkierto kietoutuu vahvasti jokeen. Yksi odotettu merkkipaalu on ollut keväinen jäidenlähtöä, jonka jälkeen joelle on päästy kalastamaan lohta pitkän talven jälkeen.

– Joki tulee tiedetyksi ja tunnetuksi lohen ja kalastamisen kautta. Mitä merkitystä joelle on mennä ja sitä intensiivisesti tarkastella, jos ei voi kalastaa?

Äijälän mukaan ajatus soutelusta huvin tai urheilun vuoksi tuntui kalastajista vieraalta, vaikka soutamisesta luopumisesta olisikin seurannut esimerkiksi selkävaivoja. Miettipä yksi haastateltava jo Tenon rannalla sijaitsevasta sukutilasta luopumista, jos Tenon lohta ei jatkossakaan pääse kalastamaan.

Viime vuosina Tenosta kertoviin uutisiin on noussut kyttyrälohi, vieraslaji, joka nousee Tenoon kutemaan. Kyttyrälohella on Äijälän mukaan eriarvoistava merkitys elinkiertonsa takia. Kun kyttyrälohi on kutenut, se alkaa mädäntyä, vaikka se on yhä elossa ja lopulta kuolee. Niinpä se, mikä on alatenolaisille ruokakala, on ylätenolaisille pelkkä haitta.

– Kyttyrälohen avulla pystytään ylläpitämään joitakin perinteisiä kalastustapoja.

Miksi lohi ei sitten nouse enää entiseen tapaan Tenoon?

Perimmäisestä syystä ei voida olla täysin varmoja, mutta mitä ilmeisemmin lohikannan romahdus on monen tekijän summa. Siihen vaikuttavat muun muassa meriveden lämpeneminen ilmastonmuutoksen seurauksena, erilaisten petojen lisääntyminen sekä ”kassilohen” kasvatus. Oma osansa on ollut myös ylikalastuksella.

– Yksikään tutkimukseen osallistuneista ei ole kieltänyt, etteikö lohen tilanne olisi huono. Sitä kuitenkin kritisoidaan, miksi joen varrella ympärivuotisesti asuvat ovat kalastuksen suhteen samassa asemassa kuin niin sanotut mökkiläiset tai matkailijat.

Ihmetystä herättää myös norjalainen kalastuspolitiikka ja -talous.

– Ikään kuin Teno olisi lohenkasvattamo Norjan merikalastukselle.

Tiedon ja tietämättömyyden metafora

Yksi perinteinen kalastustapa Tenolla on lohipadolla pyytäminen. Padon toiminta perustuu siihen, että vastavirtaan uiva lohi yrittää kiertää patorakennelmaan kuuluvan aidan ja ui sen päähän asetettuun verkkoon. Patopyynnin tunnusmerkki ovat puiset patopukit.

– Potkupadon pystyttäminen on taidetta. Pitää osata lukea jokea ja lohta, sillä esimerkiksi joen pohjan muoto ja veden korkeus vaikuttavat siihen, mihin kohtaan ja miten pato rakennetaan. Patoa täytyy myös jatkuvasti muuttaa vedenkorkeuden vaihdellessa.

Viime kesänä Norja rakensi Tenon alajuoksulle loukun, jonka tarkoitus oli estää kyttyrälohen nousu jokeen. Jo ennen rakentamista paikalliset sanoivat, että loukku rakennetaan väärään kohtaan.

Loukku rakennettiin, ja se epäonnistui. Kyttyrälohia pääsi valtava määrä padon ohi, ja vastaavasti Atlantin lohia oletettavasti kääntyi takaisin merelle.

– Nykytilanteessa juuri patopyynti ja siihen liittyvä tietäminen lienevät kaikkein uhanalaisinta kalastuskulttuuria Tenolla. Perinteinen lohipato on paikallisen tietämisen metafora, mutta kyttyrälohiloukkua voitaneen pitää tietämättömyyden metaforana.

Äijälä kuvailee myös Jouni Laitin rakentamaa tenolaista venettä paikallisen tietämisen metaforaksi. Vene on liitetty osaksi Lapin yliopiston taidekokoelmaa. Perinteinen tietäminen on saapunut uuden tiedon kotiin.

Teemajutut