Sinisessä kuplassa

Aloitin laitesukeltamisen Thaimaanlahdella 17 vuotta sitten. Olin lomalla, mutta innostuin sukeltamisesta niin paljon, että jäin sinne kolmeksi vuodeksi ja työskentelin sukellusoppaana reilun vuoden. Työssä kiehtovinta oli ihmisten kanssa kommunikointi pinnan alla. Kun vedessä ei voi puhua, kehonkielestä tulee vahva kommunikoinnin keino.

Kokeilin kaverin kameralla vedenalaista kuvaamista, sillä kiinnostus visuaalisuuteen on ollut vahvasti läsnä harrastuksissani jo lapsuudesta asti. Ostin ensimmäisen sukelluskuvausvälineistön, ja aloin kuvata sukellusasiakkaita.

Sukellus on aina ollut itselleni todella fyysinen kokemus. Vedessä opettelin liikkumaan tavalla, joka maan päällä on mahdotonta. Aluksi liikkuminen oli kömpelöä, mutta hyvin pian se alkoi tuntua vapauttavalta. Turvallinen sukellus vaatii, että hengitys on hyvin rauhallista. Veden varaan uskaltaa painaa kehonsa; se on hyvin seesteinen tila.

Myös kuvaaminen vedessä on kehollisesti kokonaisvaltaista, jopa hengitys vaikuttaa liikkumiseen. Voin kuvatessa liikkua ja pyöriä mihin suuntaan tahansa. Sujuva kuvaus on tosin vaatinut paljon sukelluksia ja harjoittelua.

Veljekset Lassi ja Mikko Paasi pelaamassa pokeria veden alla, Thaimaa 2015.

Omasta intohimosta ammatiksi

Kun opiskelin viimeisiä vuosia Lapin yliopiston audiovisuaalisen mediakulttuurin koulutusohjelmassa, pääsin mukaan tekemään Pekka Veikkolaisen ja Hannes Vartiaisen ohjaamia planetaarioelokuvia Itämeri ja Meren Uumen. Toimin tuotantopäällikön ja vedenalaisen kuvaajan roolissa. Se oli unelmien täyttymys. Kuvasimme Itämeressä niin kesällä kuin talvella jäälauttojen alla. Huipentuma oli reilun kuukauden kuvausreissu Indonesian saaristoon ja Tongalle.

Lembeh-saaren yösukellukset Indonesiassa olivat erityisen jännittäviä. Sukelluskohteet olivat pääosin hiekkapohjaisia, ja kohtasimme jatkuvasti mitä ihmeellisimpiä eläimiä: merietanoita, rapuja, meduusoja, mustekaloja ja hyvin erikoisen näköisiä kaloja.

Kun kuvasimme ryhävalaita Tongalla, niiden massiiviset lauluäänet ympäröivät kehon kauttaaltaan. Oli kuin olisi isossa sinisessä kuplassa. Sain kuvata valaan poikasta emonsa vieressä muutaman metrin päästä. Poikanen kääntyi suoraan kohti kameraa. En ole koskaan tuntenut niin vahvasti omia sydämenlyöntejä vedessä kuin silloin.

Planetaarioelokuvien loppuvaiheilla aloin työstää kahta omaa elokuvaa. Lyhyt dokumenttielokuva Rajapinta sukeltaa neljän henkilön kokemuksiin vesiympäristössä. Jokaisella heistä on jokin vamma tai sairaus, mutta vedessä he voivat liikkua ja aistia ympäristöään poikkeavalla tavalla. Tanssielokuva Noora syntyi Rajapinnan rinnalla yhdestä päähenkilöstä. Elokuvat ovat valloittaneet viime vuodesta lähtien sekä suomalaisia että kansainvälisiä elokuvafestivaaleja, ja Noora on saanut useita palkintoja.

Jolene Kokkonen, Suomi.

Vaikka maailman meret hurmaavat eksoottisuudellaan, myös Suomessa on upeita, kirkkaita vesistöjä. Erityisesti minua kiehtoo ihmiskehon ja sen liikkeen kuvaaminen vihreää vettä vasten.

Viime vuosina olen innostunut vapaasukelluksesta ja kuvauksesta veden alla ilman sukelluslaitteita. Siinä on aivan oma vapautensa ja paljon mielekkäitä haasteita tuleville vuosille.

On ollut upeaa huomata, kuinka omasta intohimosta on muodostunut ammatti. Se on tosin vaatinut hurjasti ponnistelua ja epävarmuuden sietämistä. Tällä hetkellä käsikirjoitan useampaa lyhytelokuvaa, joissa kaikissa vesi on jollakin tavalla läsnä.

Teksti & kuvat: Anna Kekkonen